Minulla on todellinen aarre vaarina. Tytär on onnekas, että hänellä on elämässään aktiivinen sukupolvien ketju, joka yltää aina isoisoisään saakka. Joulun alla kävin tekemässä vaarini luona siivousta ja kiinnitin ensi kerran kunnolla huomiota siihen, millaisia aarteita hänen kodistaan löytyy eri vuosikymmenilta; Yrjö Kukkapuron pöytä, aitoja 60-luvun klassikkovalaisimia ja designastioita. Vaarini on myös innokas kirpputorilla kävijä ja silloin tällöin me lähisukulaisetkin saamme osamme hänen löydöistään.
Kerran hän tuli kylään Marimekon vanhan mekon kanssa, jossa komeili kokomerkintä 100 cm. Niskalappu ei paljastanut tarkempaa vuosilukua, mutta epäilisin että mekko on todella vanha. Siitä huolimatta se on huippukunnossa. Mekko on erittäin reilua mitoitusta ja se pääsikin hetkeksi kaappiin odottamaan neidin kasvamista. Tänään tytär näki mekon kaapissa ja halusi sovittaa sitä.
Tyttö ihastui kokopitkään mekkoonsa välittömästi! Ja kyllä itsekin olin haltioissani useammastakin syystä; ensiksi vaarin huippulöytö ja ajatus siitä, että mekko olisi meidän tytölle mieluinen. Toiseksi visuaalisesti kaunis mekko menee vuosikaudet, nyt se laahaa lähes maata, mutta neidin kasvaessa helma vain lyhentyy. Liivimekon leikkaus antaa kasvunvaraa. Kolmanneksi mekko käynnisti prinsessa- ja morsianleikit, joita oli hauskaa seurailla. Äitinsä tyttö.
Pahoittelut päättömästä kuvasta, mutta halusin ottaa vielä tarkemman kuvan mekosta siinä toivossa, että joku tunnistaisi sen nimen tai vuoden.
Sisustusrintamalla kävi pikkuinen vahinko ja onnistuin rikkomaan tytön huoneen pöytävalaisimen. Eräänä iltana yritin kiireessä napata valon päälle huomaamatta, että pikkuiset nallefiguurit olivat pesiytyneet valaisimen alle. Huolimaton liike ja räts; sirpaleet tuovat onnea. Nyt tilalla paikkaa Tuplakupla, kunnes saamme tyttärelle uuden lukuvalon. Neiti haluaisin kuulemma pinkin, yllättyikö kukaan? 😉
Mukavaa sunnuntaita; taas akut täyteen uutta viikkoa varten. Uhmaan kyllä sen verran lumipyryä, että lähden lenkille. Moikka!