Juhlat on nyt juhlittu onnistuneesti ja aika palata jälleen arkisempiin juttuihin. Hoksasin, että tänä viikonloppuna tulee tasan kaksi vuotta muutostamme tähän taloon. Miten aika voi mennä näin nopeasti? Sisustuksen näkökulmasta aika tekee vain hyvää: siinä missä oma maku kehittyy, myös koti saa luonnollista ajan tuomaa kerrostuksellisuutta.
En ole mikään käsityöihme ja itse asiassa ala-asteen käsityötunnilta on jäänyt vähän ”traumoja” tätä harrastusta kohtaan. Ehkä nyt näin reilun 20 vuoden jälkeen voisi pikkuhiljaa alkaa päästä omista jämähtäneistä asenteista eroon. Taito- ja taideaineissa on muuten opettajalla valtavan suuri merkitys. Olen käynyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni eli 6-17 -vuotiaana kuvataidekoulua eli omassa harrastuksessani minulla on ollut kiinnostus luovuuteen ja käsillä tekemiseeen. Mutta miten onkin, että mieleeni on piirtynyt vahvasti eräs kuudennen luokan villasukkaprojekti, jossa sukkani eivät vastanneet opettajan mielestä tavoitteita.
Taisin olla sellainen oppilas, joka sanoi ääneen jos koki epäoikeudenmukaisuutta tai vääryyttä. Luulen, että siinä 12-vuotiaan kaikkitietävyydessä kävimme opettajan kanssa jonkintasoista kasvatus- ja käsityökeskustelua, jonka lopputuloksena tämän tytön kevättodistuksessa oli käsityönnumerona surullinen kuutonen. Muistan, kun ystävänikin tuohtuivat puolestani, mutta asiaahan ei voinut enää muuttaa. Oli kai siinä vähän kolausta itsetunnollenikin: pidä sukkapuikkosi ja ompelukoneesi, perhana!
Onneksi taiteen perusopetus kuvataidekoulussa on antanut minulle mahdollisuuden kokeilla ja saada kannustusta, myös mokata ilman yleistä nolostumista. Mielestäni peruskoulussa taito- ja taideaineissa tärkeintä olisi sytyttää kipinää ja kannustusta, taidot kyllä syntyvät kun intoa on. Sillä välin kun minä toivun villasukka-gatesta, saan ihailla tuoreen kummityttöni äidin neulomaa suloisen pehmeää tyynynpäällistä. Itse tehdyssä on kyllä aivan oma tunnelmansa.
Millasia muistoja teillä on käsityöntunneilta? Onko vielä tallessa jotain upeita hengentuotoksia? 🙂