Pari viikkoa sitten aurinkoisena sunnuntaina pakkauduimme autoon ja ajoimme Seinäjoelle. Se ei ollut mikä tahansa retki, vaan erityisen tärkeä ja odotettu. Kaarsimme oikeaan osoitteeseen ja astuimme talon pihalle. Ystävällisesti hymyilevä nainen otti meidät vastaan. Katselimme ympärillemme ja tutustuimme, kunnes tuli se odotettu hetki.
Terassin ovi avautui ja ovesta lyllersi kymmenen (!) pientä koiranpentua erivärisissä pannoissaan. Ne kisailivat keskenään, juoksivat ja kiipeilivät. Meidän katseemme etsivät sitä yhtä poikaa, jolla on sininen panta. Pentua, joka ehkä muuttaisi meille.
Sieltä hän tuli, reippaana, energisenä ja elämää rakastavana. Se kiipesi tyttären syliin ja näin, kuinka pieni kuono painui hetkeksi kaulankuoppaan ja koko maailma pysähtyi. Jäimme kolmeksi tunniksi. Lapset hoitivat pentuja ja Stella sai harjoitella piha-agilityä emokoiran kanssa.
“Saadaanko me se”, tytär kuiskasi.
“Sinun pitää kysyä se kasvattajalta”, vastasin, vaikka sydämessäni tiesin vastauksen. Mutta olimme tulleet tänne tekemään molemminpuolisen arvion, sovimmeko me pennulle ja pentu meille.
“Se on teidän.”
Kolme pientä sanaa täyttivät koko huoneen. Meidän koiranpentu, perheenjäsen. Lasten silmiin syttyi uudenlainen valo ja itse mietin, mikä kaikki muuttuu. Kesän asuntoautoreissu ainakin pitää peruuttaa ja ottaa matot pois lattialta. Ne eivät tuntuneet minkään kokoisilta asioilta pennun rinnalla.
Lasten mielestä Jalo on hyvä nimi. Yritän vielä ehdottaa Uunoa ja mies Vikiä, kuulema jos joskus tulisi toinen koira, se voisi olla Rosti. Päätimme, että Jalo on erinomainen nimi.
Jalo on tanskalais-ruotsalainen pihakoira. Tiedän, aika hölmön kuuloinen nimi rotukoiralla. Toisaalta Jalon kennelnimi on Tili Meni, joten ei se nimi koiraa pahenna.
Kun pohdimme koirarotua, meillä kaikilla oli koiralle omat toiveensa. Minä toivoin, että koira olisi lempeä perhekoira, suht pieni, helppohoitoinen turkki ja hyvin koulutettava. Tytär haaveili agilitystä ja muusta koiran kanssa harrastamisesta, mies toivoi lenkkikaveria ja sitä, että koira näyttäisi koiralta.
Kahlasimme kymmenet ja sadat rodut, teimme nettitestejä ja lainasimme kirjoja. Joku Instassa vinkkasi, että tanskalais-ruotsalainen pihakoira voisi täyttää kriteerit. Ensin sivuutin vinkin, mutta sen toistuessa tutustuimme tarkemmin. Ja todella, kaikki täsmäsivät!
Kävimme tututustumassa yhteen rodun edustajaan lähistöllä ja sinetti oli syntynyt, pihis it is!
Yhteydenotot kasvattajille olivat vähän haastavia. Päätin soittaa, jotta pääsen heti kertomaan meidän perheestä ja siitä, millaiselle koiralle haluaisimme tarjota kodin. Kaikki tulevat pentueet olivat jo varattuja ja uusien löytäminen oli kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Jonotuksesta tulisi pitkä.
Yksi kasvattaja oli erityisen mukava. Hän kertoi, että omat pennut ovat varattuja, mutta antoi vinkkejä, miten ja mistä koiria kannattaisi kysyä. Vaihdoimme viestejä ja olin kiitollinen hänen halustaan auttaa. Yhtenä päivänä tuli viesti: “miten koira-asiat etenee?”. Hitaasti, vastasin, ei mitään missään.
“Meillä tuli yksi peruutus. Täällä olisi poika, haluatteko tulla katsomaan?”
Viime perjantaina ajoimme uudelleen Seinäjoelle. Tällä kertaa mukana oli koppa, vesikuppi, viltti, valjaat, hihna ja leluja. Ilmassa kupli odotus. Olin ollut koko viikon vähän herkillä ja nauroinkin, että tällaista se odotus aika on. Minua itketti ajatus viedä pentu pois emonsa ja sisarustensa luota.
“Ihanaa kun tulitte, äitikoira on niin valmis”, toivotettiin meidät tervetulleeksi. Kasvattajakin alkoi olla kypsä kymmenen koiranpennun pyörittämiseen, kahden kuukauden iässä ne todellakin saavat äänekkään pyörremyrskyn aikaan. Ja Jalo vaikutti reippaalta lähtemään maailmalle.
Kun kasvattaja vielä kerran otti Jalon syliin, sanoi heipat ja toivotti onnea matkaan, en voinut enää mitään kyyneleille. Tytärtä nolotti, miestä huvitti, minua itketti. Noin, kaikki tunteet käyty läpi, voidaan mennä.
Meidän yhteinen elämä odotti.
Hän on aivan hurmaava, kiltti ja ihana. Hyvin sisäsiisti ja fiksu, kujeileva riiviö ja leikkisä seuramies. Pieniä hetkiä on harjoiteltu jo yksinoloakin ja sekin onnistuu. Olemme tutustuneet kotiin ja lähimetsään, viikonloppuna mökille. Kaikki on mennyt paremmin kuin olisi voinut toivoa. Pihakoirat rakastavat aktiivista elämää ja hän solahtaa meidän eloon mainiosti.
Tästä se matka alkaa ja tassunjälkiä piirtyy taas sydämeen.
Jalolla on oma tili Instagramissa. Koiraihmiset ovat lämpimästi tervetulleita seuraamaan @jalottelua – tiliä, jota pidämme yhdessä Stellan kanssa.