Tilannetajua, kiitos

Pistetään pionit pöydälle ja jutellaan vähän tunteista. Sopisiko näin?

Tiedätkö sen tyypin, joka töksäyttää työpaikan kahvipöydässä jotain kummallista? Sellainen, jonka suusta loikkaa iso vihreä sammakko juuri silloin, kun ei saisi. Se tyyppi, joka antaa ohjeita käskien ja kiittämättä, lähtee pois hyvästelemättä tai unohtaa vastata kysymykseesi. Töksäyttelijä. Persoona, joka tarjoilee sinulle hetkiä, jolloin jäät paikallesi seisomaan haavi auki ja mietit, mitähän kummaa tässä juuri tapahtui.

Se tyyppi olen minä. Ja sinä. Me kaikki olemme joskus tilannetajuttomia ja usein ihan vahingossa. Ajatukset ovat jo muulla tai emme kuule mitä toinen sanoo. Multitaskatessa saattaa jäädä jokin nyanssi huomaamatta; pikkujuttu siinä hetkessä, mutta toiselle se voi jäädä mieleen kummittelemaan. Ja joskus ei vaan tajua. Puhumattakaan vaikeista tilanteista, joissa pitäisi salamannopeasti reagoida järkevästi ja ketään loukkaamatta.

Olin työpsykologian tohtori Helena Åhmanin mielenkiintoisella #Digijohtajaksi! -hankkeen järjestämällä luennolla tilannetajusta ja siitä, kuinka jokainen meistä voi sitä kehittää. Helena luennoi siitä, kuinka saisimme kaiken mahdollisen aivokapasiteetin käyttöön paineisissakin tilanteissa  ja osaisimme parempia päätöksiä.

Minusta on kiehtovaa ajatella henkistä suorituskykyä eli toimintakykyä hankalissa tilanteissa. Menenkö lukkoon, alanko toimimaan vai liekenenko vähin äänin?

 

Ajattelen, että oma suorityskykyni liittyy myös seuraan. Työasiossa olen usein itsevarma. Jos olen vapaalla vaativassa tilanteessa mieheni kanssa, saatan helposti tukeutua häneen. Myös siskoni on älykäs ja tilannetajuinen, luotan myös hänen harkinta- ja reagointikykyynsä niin, että saatan vetäytyä. Vieraammassa seurassa alan usein itse ratkoa haastetta ja toimimaan. Lasten kanssa ei ole kahta sanaa siitä, kuka ottaa tilanteen haltuun.

Minulla on varmasti pino piintyneitä käytösmalleja, joista yksi on asioiden viime tippaan jättäminen.

Yksi ydinviesti oli se, että omaa ajatteluaan voi ”rikkoa” ja laajentaa tilaa uudenlaiselle ajattelulle. Otetaan esimerkiksi niin arkinen asia kuin kiireen tuntu. Ihmisille ympärilläsi kiireesi voi tuntua välinpitämättömyydeltä tai jopa laiminlyönniltä.

 

Ensin selkeytetään omaa tekemistä ja pohditaan, mitkä ovat niitä tilanteita, kun kiire näkyy kanssaihmisille. Kuinka tervehdit? Muistatko kysyä kuulumisia? Unohtuuko asioita ja näin käy, kuinka tilanteen hoidat? Jos tulet myöhässä, miten saavut paikalle ja miten kuittaat myöhästymisen? Katsotko silmiin kätellessä? Tällä kaikella on merkitystä siihen, kuinka ihmiset ympärillä kokevat tilannetajusi.

Helena kannustaa hyödyntämämään aivojen rutiinitoistikoneistoa. Illalla ennen nukkumaan menoa voi pysähtyä minuutiksi pohtimaan, miten meni noin niinkuin omasta mielestä. Pian aivot alkavat tarjoilla tietoa siitä, mitkä tilanteet olivat sellaisia, joissa voi välttää ei-toivottua käytösmallia. Kun alkaa nähdä tilanteet omassa arjessaan, voi alkaa muuttaa rutinoitua käytöstään.

Entäs sitten, kun tulee jokin todella yllättävä painetilanne, joka vaatii pikaista reagointia? Ihmisen peruskäyttäytymismalli on se, että mennään lähemmäs miellyttävää ja kauemmas epämiellyttävästä.

Kuinka usein jätät itseäsi koskettavaan epäkohtaan puuttumatta vain siksi, että et jaksa siitä aiheutuvaa hässäkkää? Niinpä, minä ainakin usein.  Joskus on helpompi antaa vain olla, tilannetajua se on sekin. Mutta kynnysmatoksi ei tarvitse ryhtyä.

Mitä tapahtuu, kun kohtaat painetilanteen, jossa pitäisi reagoida. Sydän kiihdyttää tahtiaan, kädet ehkä hikoilevat, kurkkua kuivaa.  Helposti käy niin, että hengitys muuttuu pinnalliseksi ja se on suora viesti aivoille, että kaikki ei ole hyvin.

– Hengitä, sanoo Helena.

Ai että, näitä hengitysharjoituksia kun ei just nyt ehtisi tai jaksaisi, mutta jatkan kuuntelua:

– Tee joka päivä pari minuuttia syvähengitystä, se lähettää viestin aivoille, että kaikki on ok. Kaikki kehittyminen lähtee tietoisuudentason nostosta. Aivot ovat kummallinen kapistus ja mielikuvaharjoituksissa ne työskentelevät samoin kuin varsinaisessa toiminnassa.  Eivät ne urheilijatkaan huvikseen mielikuvaharjoittele, vaan syöttävät aivojen ”hakukoneelle” toimintamalleja,  jotta ne löytyvät nopeasti sitten tositilanteessa.

Nää fu**ging tunteet, mikä tragedia, laulaa Antti Tuiskukin. Kykenenkö suhtautumaan hyväksyvästi silloinkin, kun kaikki ei mene mieleni mukaan?

Omien tunteiden säätäminen on tilannetajun keskiössä.  Voi kuin aina muistaisi, että tilanteita voi ratkaista, mutta tunteita ei. Negatiivisen tunteen tullessa usein toimimme usein liian nopeasti ja luontaisesti niin, että yritämme päästä negatiivisista tunteista pois.

– Jos pännii, sano itsellesi,  että se on ihan ookoo. Tunnetila on tienviitta, josta pitää itse miettiä, kannattaako sitä seurata. Meidän ajatuksemme ja tunteemme voivat olla joskus myös kelvottomia. Pysähdy, mutta älä lähde seuraamaan niitä, lohduttaa Helena Åhman.

Voi kun olisikin aina se maltti. Nukkuisi yön yli, kävisi lenkillä tai soittaisi ystävälle, ennen kuin reagoi. Harvoin painetilanteessa se ensimmäinen käytösmalli on se, jonka valitsisi harkinnan jälkeen.

Yksi juttu muuten auttaa tilannetajun kehittymisessä ja se on ikä. Kun tilanteita tulee riittävästi ja itsensä kanssa joutuu käymään kehityskeskusteluita, alkaa näkemään maailmaa myös oman napanöyhtänsä ulkopuolelta.  Elämän perustilanteet ovat onneksi ratkottavissa maalaisjärjen, maltin ja ystävällisyyden kombinaatiolla, vaikka usein on helpommin sanottu kuin tehty.

Helena kertoi luennollaan panttivankineuvottelijoista, jotka hyödyntävät työssään muutaman kohdan ohjenuoraa.  Jos näillä neuvoilla kylmähermoisimmat pelastavat henkiä, luulisi meidän perustallaajien pelastavan perustilanteita (toimii myös uhmaikäisten ja teinien kanssa):

– Motiivin ymmärrys. Vaikka tuo toinen olisi kuinka urpo minun mielestäni tässä tilanteessä, yritän pohtia miksi hän toimii kuten toimii. Aina voi yrittää ymmärtää. Nyt ei etsitä voittajaa tai häviäjää, vaan ratkotaan ongelmaa.

– Tunnesiteen luominen. Pyritään löytämään henki, jossa ollaan yhdessä ratkaisemassa ongelmaa. Kysy avoimia kysymyksiä ja vältä tivaamasta, miksi.

– Älä aliarvioi äänensävyn merkitystä. Siinä vaiheessa kun alkaa kimittämään tai huutamaan, on heikoilla.

– Anna vaihtoehtoja. Voittaja ei ole se, joka saa ajettua toisen selkä seinää vastaan vaan ratkaisee ongelman. Anna toiselle tyylikäs tapa päästä pois ikävästä tilanteesta.

Millaisissa tilanteissa sinä huomaat omassa toiminnassasi tilannetajun pettävän? Entä milloin huomaat itse pyöritteleväsi silmiäsi jonkun toisen käytökselle?

Kiitos Helena Åhmanille inspiroivasta luennosta!  Tässä taitaa olla taas yksi sellainen aihe, jossa kehittyminen on elämänpituinen matka. Ja onneksi niin.

***

Kuvissa olohuone juuri nyt – pionikausi on parhaimmillaan!