Muistan yhä kun Jutta Urpilainen lanseerasi Unelmat todeksi-kampanjan lähes kymmenen vuotta sitten. Ideana oli kerätä ihmisten unelmia, joiden kautta luodaan vaaliohjelma ja varsinainen kunnallisvaalikampanja. Hän sai täyslaidallisen kuraa niskaan, jossa ideaa syytettiin unelmahötöksi ja leijumiseksi arjen yläpuolella.
Ottamatta kantaa politiikkaan, minä haluan välillä leijua arjen yläpuolella. Olen mielummin optimisti kuin realisti ja mielummin realisti kuin pessimisti. Unelmien, uusien ideoiden ja haaveiden kategorinen alasampuminen on tylyä ja epäkohteliasta. Kouluissa voisi opettaa ”leijumista” eli positiivista haaveilua ja omien unelmien kirkastamista ja tavoittelua. Ja kyllähän sitä jo opetetaan, osana aihekokonaisuutta nimeltä yrittäjyyskasvatus. Sillä ilman unelmia ei ole tavoitteita ja ilman tavoitteita ei synny yritystä. Ja nyt puhun yrittämisestä verbinä sen molemmissa merkityksissä.
Lapsi syntyy kaikkivoipana. Vaikka hän ei saa sukkaa itse jalkaansa, on itseluottamus usein kohdillaan. Olen ihana, todetaan peilille ja suunnitellaan lentävän raketilla kuuhun. Pikkuhiljaa realiteetit alkavat hahmottua. Ei sinne kuuhun pääse kuka tahansa ja olet vielä niin pienikin, että et osaa edes itse pukea.
Kasvatuksessa rakkauden aisapariksi tarvitaan kannustusta. Kyllä sinä osaat! Yritä vain, hyvin menee! Voi miten hienosti puit sukan, vaikka saumat ovatkin ylöspäin ja varsi rullalla. Sinusta tulee vielä Suomen taitavin sukanpukija, kun jaksat näin hienosti harjoitella.
Olen kova haaveilemaan. Elämä ei aina näytä siltä kuin omat haaveeni, mutta usein hassut haaveet antavat tietä varsinaisille tavoitteille. Kun saan päähäni jonkin unelman, mietin onko se vain vaihtelunhalua vai todelllinen päämäärä.
Viimeksi palatessani Helsingistä koin voimakkaan tunteen, että haluaisin kokeilla asua pääkaupungissa. En kokonaan ja lopullisesti, vaan vaikka puoli vuotta tai vuoden jonkin työprojektin parissa. Kotona avasin suun ja kerroin ajatuksesta miehelleni, joka on jo tottunut vaimonsa lennokkaisiin unelmiin. Hän ei tyrmännyt, eikä myöskään välittömästi innostunut, mutta laittoi ajatuksen muhimaan.
Tässä elämäntilanteessa monet omat haaveet pitää ensin tartuttaa muutamaan muuhunkin, jotta niiden toteuttamispotentiaalia voi edes harkita.
Joidenkin unelmien kohdalla mietin, joko aika on mennyt niistä ohi. Sitten alkaa suorastaan suututtaa, olen 37-vuotias ja jos alan nyt uskoa unelmajunan jättäneen minut asemalle, mistä ammennan voimaa loppuelämäksi? Ovathan unelmat ja haaveet kuin kipinöitä, joista osa roihahtaa täyteen tuleen ja osa hiipuu luonnollisesti. Haluan kipinöidä ja säihkyä vielä mummonakin, enkä suotu luopumaan haaveistani vaikka siksi, että yhteen unelmien pakettiin kuuluvat perhe, omakotitalo, vakityö, mutta myös kovaa vauhtia keski-ikäistyvä elämänura.
Ruuhkavuosissa yritän vaalia sitä kaikkivoipaa pikkutyttöä, joka joskus olin. Sitä joka ihaili Peppi Pitkätossua ja halusi perheeseensä viisi lasta ja sapelihammastiikerin.
Kaikkien unelmien ei ole tarkoituskaan toteutua. Mutta jos jo orastavassa unelman syntyvaiheessa toteaa itselleen tai kaverilleen, että ei tuo onnistu, ihan mahdotonta tai arvotonta höttöä, ei anna ajatukselle edes mahdollisuutta jalostua.
Kannustan myös pohtimaan kevyitä tapoja toteuttaa unelmiaan. Jos maailmanympärysmatka ei toteudu, voisiko viettää kuukauden Euroopassa? Jos yrittäjyys kiinnostaa, tee vaikka 80 prosenttista työaikaa palkkatyössäsi ja kokeile kevyesti, kantaako yritysidea. Jos tekee mieli asua Helsingissä, kokeile asua viikko-pari Air bnb:ssä ja testaa, onko se niin ihanaa, että sitä varten kannattaa pistää koko perheen elämä uusiksi.
Kaikki ei ole edes itsestä kiinni. Jutun alussa viittaamani Jutta Urpilainen toivoi vuosikausia perheenlisäyksestä, kunnes tuli nelikymppisenä äidiksi adoptoituaan puolisonsa kanssa pojan Kolumbiasta.
Kun tarpeeksi unelmoi, tahtoo ja toimii, haaveilla on taipumus myös toteutua.
Jos joku sanoo sinulle, että tuo on kyllä mahdotonta, ota haaste vastaan. Laita pari pökköä pesään, avaa pellit ja anna roihuta. Sillä kukaan ei voi päättää puolestasi, mistä saa haaveilla.
16 Kommentit
Ihana kirjoitus ? Unelmia pitää aina olla, isoja jotka eivät ehkä toteudu ja pieniä jotka mahdollisesti toteutuvat.
Kiitos Mari! Tämä oli paras mahdollinen kiteytys aiheeseen <3
Unelmointi on arjen suola 🙂
Niin on 🙂 Ja juhlankin!
Mä olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni PK-seudulla. Nyt asun kehyskunnassa ja käyn PK-seudulla töissä ja ensi kuussa vaihdan töihin ”ytimeen”.
Mutta mun on ollut aina vaikea tajuta miksi ihmiset haluavat tänne. Mä haluan pois täältä. Mulla on haaveena muuttaa Kotkaan, ja olen viettänyt siellä paljonkin aikaa perheen kera. Kotkan seutu vetää mua puoleensa varmaan suvun takia ja meren. Mut pelottaa vain muuttaa lasten kanssa ja vielä alueelle, joka on pahaa muuttotappio aluetta. Potentiaalisia työpaikkoja löytyy toki PK-seudulta toki paremmin. Noiden töiden takia mahdollinen muutto pelottaa.
Musta on jotenkin älytöntä, että kaikki änkeää samalle alueelle ja sitten asuntojen hinnat on pilvissä ja ruuhkat mahdottomia, kun Suomessa on kuitenkin lääniä vaikka muille jakaa. Vaikka siis mä olen asunut suurimman osan elämästäni Kehä III sisäpuolella, niin silti mä en PK-seudusta. 🙁
Hei neito! Enhän minä järjellä Helsinkiin haluakaan, mutta haluaisin KOKEA siellä asumisen 3-12 kk. Nähdä parhaat ja pahimmat puolet ja palata kotiin 🙂
Unelmat ovat tärkeitä. Tärkeää on myös luottaa intuitioon ja siihen, että elämä kantaa. Omassa elämässäni on tapahtunut monia käänteitä, ikäviä ja surullisiakin. Välillä ihmettelen, että miten oiein voin olla elämässäni SIINÄ missä nyt olen – kuin elämä olisi ohjannut minua ja olen vain uskaltanut tarttua mahdollisuuksiin.
Kyllä, Helsingissä on etuoikeutettua (ja kallista) asua ja elää.
Hyvin ajateltu Pirjo!
Ja ehkä se Helsinki-kokemus minullakin toteutuu, jos vain haluan tarpeeksi. Vielä en ole ihan varma, onko näin 🙂
Kyllä. Täällä myös yksi haaveilija. En myöskään millään tahtoisi todeta, että ”tämä oli tässä” (lapset hankittu, talo rakennettu, vakityöpaikka jne.) ja nyt ”vaan” elellään ruuhkavuosia ja kuskataan lapsia harrastuksiin. En, en, en. Haaveilen uudesta talosta, omasta mökistä, kertostaloasunnosta, veneestä ja vaikka ja mistä. Mieheni on kyllä tässä tapauksessa tosiaankin se rauhallinen osapuoli. Uskon, että toisenkin pitää olla rohkea, jotta uskaltaa esim.koko perheen muuttaa toiselle paikkakunnalle, jollei ole pakkoa. En tiedä sitten onko tämä joku ikäkriisi, mutta haluaisin myös ajatella ettei perhe ole este erityyppisille haaveille.
No juuri tämä! Mikään ei saa olla liian myöhäistä, vaikka moni asia onkin jo ns. ”lukittu”. Ja osa näistä asioista on erittäin onnellisia, kuten vaikka perhe. Samoja ajatuksia kuin sinulla <3
Niin samaa mieltä! Unelmat toteutuu, kun niiden eteen tekee riittävästi töitä ja asettaa välitavoitteita. Ekalta vuorelta ei voi hypätä suoraan korkeimmalle, vaan täytyy matkata niiden kaikkien välissä olevien läpi.
Täsmälleen samaa mieltä 🙂
Mikä on tämä ihana maljakko?
Marimekon Urna! <3
Hyvä kirjoitus! Kunpa toistemme kannustaminen olisi yleisempää, sen sijaan ensimmäisenä unelmista kertoessaan saa usein osakseen epäilyä. Olen myös huomannut, että toteutuneilla unelmilla on taipumusta ”levitä” ja saada muutkin ympärillä olevat toteuttamaan omia unelmiaan.
Jotkut pitävät unelmoimista elitistisenä, hyvinvoivien etuoikeutena. Varmasti on helpompaa unelmoida ja toteuttaa omia unelmia, kun asiat ovat hyvin. Toisaalta eikö juuri vaikeissa elämäntilanteissa unelmoiminen ole erityisen tärkeää, pienikin toivo siitä että tulevaisuudessa asiat ovat vähän paremmin?
Olen samaa mieltä, unelmointi ei katso elämäntilannetta tai varallisuutta. Se vaatii ainastaan positiivista asennetta ja uskoa siihen, että asiat voivat muuttua toivomaansa suuntaan 🙂