Lapsena junamatkat olivat elämyksiä. ”Hetken kuluttua Orivesi”, kuului kovaäänisistä ja silloin tiesi, että täytyy laittaa takki päälle. Lomareissut mummolaan olivat odotettuja kohokohtia. Juna-asemalta perille oli matkaa kymmenen kilometriä, ukki haki Saabillaan, koska mummolla ei ollut ajokorttia. Keltainen puutalo näytti suurelta ja sitä ympäröivä puutarha oli kuin tehty seikkailuille.
Tuvassa keinutuolissa istui isoisoäiti, vähän jo huonomuistinen Hilma. Hän kertoi tarinoita evakkomatkastaan uudelleen ja uudelleen. Minua pitkästytti, oli kiire hoitamaan navettaan lehmiä. Oli luvattu, että saan keksiä uusille vasikoille nimiä. Hilma puhui, puhui ja puhui ja ajatukseni harhailivat. Sota-aika tuntui kaukaiselta ja tarinat satojen tuhansien ihmisten vaelluksesta pois omasta kodistaan utopistiselta.
Vuodet kuluivat. Ensin meni Hilma, muistan hautajaiset edelleen, olin ehkä kahdentoista. Ukki kuoli samana kesänä prinsessa Dianan kanssa ja kuuntelin Candle in the Windin puhki. Mummoni jouduin hyvästelemään 30-vuotiaspäivänäni vuonna 2010. Samaan aikaan kun aloin kiinnostumaan yhä enemmän Suomen historiasta, tajusin että tarinankertojat vähenivät.
Nyt kaipaan Hilman tarinoita, hänen seikkaperäisiä kertomuksiaan lähtemisestä, matkanteosta ja kotiutumisesta. Tarinoita, jotka eivät ole satua tai elokuvaa, vaan omakohtaisia kokemuksia vain pari sukupolvea takaperin. Kuinka erilainen Suomi onkaan ollut! Kuinka lyhyt onkaan maamme itsenäinen historia ja silti miten kauaksi olemme niistä ajoista tulleet.
Miten jatkaa tarinaa omille lapsilleen, kun sanat ovat kadonneet kuin rikkinäinen puhelin-leikissä? Kuinka kertoa, että meillä on turvallinen maa, jossa olemme valtavan etuoikeutettuja? Meillä on koti, josta kenenkään ei tarvitse lähteä pakoon. On koulu ja lääkärit, on ruokaa ja rakkautta.
Evakkotarinoita emme enää juurikaan kuule ja ensi vuonna satavuotiaan kotimaamme sankaritarinat saavat ajan kanssa muuttua. Nyt on aika kertoa sankaritarinoita yrittäjyydestä ja jakaa jännittäviä sinivalkoisia start up-seikkailuja. Taistellaan rasismia vastaan ja yhdenvertaisuuden puolesta. Tavoitellaan unelmia ja vaalitaan upeaa luontoa. Valloitetaan maailma teknologialla, mutta hurmataan ihmiset olemalla läsnä. Ollaan kansainvälisiä, mutta pidetään huolta ainutlaatuisesta kielestämme. Eikä moitita ainakaan lasten kuullen yhdenkään linnanjuhlavieraan ulkonäköä. Eiköhän se riitä, että kaikki tekevät parhaansa.
Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi ja kiitos. Pistetään samaan pakettiin pari ajatusta pilven reunalle <3
6 Kommentit
Oma vanhamummoni (isäni mummo) kuoli viime vuonna 98-vuotiaana. Hän oli Karjalan evakko, länsirannikolle perheensä kanssa sotaa paennut ja tänne uuden elämän perustanut, kun koti menetettiin. Hän oli viimeiseen asti täysin skarppi, ja olen onnekseni aikuisenakin saanut kuulla hänen ja vanhapappani sotavuosista. Muutama vuosi sitten myös tutkijat tulivat haastattelemaan vanhamummoani, ja muistoksi tästä saimme myös tallenteen, jossa mummo kertoo evakkovuosistaan. Mummoni sisko syntyi keskosena evakkomatkalla, ja mummoni sitten, kun Karjala oli jo menetetty. Aluksi perhe laitettiin aluksi Jämijärvelle perheeseen, joka tarjoutui ottamaan lapset itselleen, jotta mummo ja pappa pääsisivät paremmin alkuun sodan jälkeen, pappa kun haavoittui lopuksi vielä pahasti. Päättivät kuitenkin pysyä yhdessä, mutta Jämijärven perheestä ”tuli sukua” ja erityisesti nämä sotavuosien lapset ovat kuin sisarukset edelleen.
Näitä tarinoita on kyllä paljon: kuinka yhden humalaan juoneen sukulaismiehen vuoksi myöhästyivät evakkoja kuljettavasta junasta, joka sitten pommitettiin. Kuinka toisella reissulla tämä mies oli piilottanut viinapullon eväskoriin, jonne se oli hajonnut niin, ettei lapsille ollut oikein syötävää. Kuinka lähtiessä muutamat lasit ja porsliinit kätkettiin kirstuun, joka haudattiin pihamaalle. Sieltä säästynyt lasimaljakko ja kyseinen kirstu ovat nyt siskollani. Kuinka odotettiin kirjeitä ja uutisia, kuinka ihmiset ympärillä reagoivat suru-uutisiin.
Ja kuitenkin samaan aikaan kotona yritettiin elää ja toimia arjessa: hoitaa karjaa ja lapsia, valmistaa ruokaa, odottaa talvea ja sitten kesää.
Itse olen miettinyt viime aikoina miten ja milloin kertoa suomen / suvun historiasta. Tänään oikeastaan ekaa kertaa asia tuli jollain lailla konkreettiseksi. Ekaluokkalainen poika istui katsomassa linnan juhlia ja kysyi miksi juhliin tulee paljon vanhoja ihmisiä. Vastasin, että ovat suomen sodan veteraaneja ja yhtä vanhoja kuin lasten isomummo, ja sota oli silloin kuin isomummo olin 20 vuotta vanha. Samalla tajusin, että ehkä asia on helpompi selittää, kun lapsilla on ihminen jonka tuntevat.
Mieheni on äitinsä puolelta Inkerin suomalainen, ja hänen puoleltaan sotaan liittyy se, että mieheni vaari oli sodassa Suomen armeijassa, ja sodan jälkeen rauhan ehtojen takia palautettiin Neuvostoliittoon ja hän joutui 10 vuodeksi vankilaan asian takia. Selvisi kuitenkin hengissä, asui Virossa ja vanhoilla päivillään pääsi Suomeen asumaan.
Tätä jälkimmäistä asiaa on hankala selittää ekaluokkalaisella ja hänen viisi vuotiaalle siskolleen, joten ajan tulee antaa kulua vielä useampi vuosi. Vankila asiaa on hieman sivuttu, koska poika on ollut hyvin kiinnostunut, miksi ja mistä asioista joutuu vankilaan. Kerran hän kysyi, onko meidän kukaan tuttu joutunut vankilaan ja pystyi päättelemään meidän ilmeistä on. Siinä sitten joutui hieman enemmän selittämään, että kyllä vankilaan voi joutua ”syyttä suottakin”, toki tässä asiassa riippuu mistä suunnasta asiaa katsoo.
Minäkin pohdin eilen näitä samoja juttuja omassa blogissani. Kiitollisena mietin, miten isovanhempani ovat eläneet köyhyydessä ja samalla he ovat taistelleet itsenäisyydestä ja rakentaneet meille hienon maan, jossa asua. Se on melkein ihme! ❤️
Olipa kauniisti kirjoitettu Hilmasta ja varsin tärkeästä aiheesta. Itseäni herkistää aina se, kun lapsille selitän keitä olivat sotaveteraanit.
Kaunis kirjoitus!
Kiitos Janica <3