Olen jo oppinut elämään huonon omatunnon kanssa – melkein.
Asioita on paljon ja oikeastaan niitä tulee koko ajan vain lisää. Ruuhkavuodet ovat minusta ihan positiivinen termi, sehän tarkoittaa että elämä virtaa ja paljon tapahtuu. 24 vuorokauden tuntiin saa mahduttaa työn tai kaksi, perheen (pienet lapset nostavat kerrointa), arjen asiat kauppakäynteineen ruuanlaittoineen, siivouksineen, harrastuskuskauksineen ja läksyjen tarkistamisineen, omaa hyvinvointia ylläpitävää liikuntaa, parisuhdeaikaa, pieniä omia hetkiä ja ystävyyssuhteiden ylläpitoa.
Sanomattakin selvää, että kaikkea ei aina ehdi. Paletissani on kaksi asiaa, jotka hoidetaan aina ja ne ovat perhe ja työt. Sen jälkeen puretaan pakkaa päivästä riippuen. Nyt kun viimeisestä urheilukerrasta on viikko, olokin alkaa olla varsin ajankohtainen eli laskiaispullamainen. Muut ovat kiilanneet oman hyvinvoinnin eteen, mutta myönnän, että ravintolaillallinen eilen kaveriporukalla oli joka minuutin ja kalorin väärti.
Ystävät.
Kuinka tärkeitä he ovatkaan ja kuinka heitä laiminlyönkään.
Monet ystäväni elävät samaa vaihetta elämässä. Uraa taotaan, perhettä kasvatetaan ja rimpuillaan arjessa, joka hetkestä silti nauttien. Kiireen aiheuttavat juuri ne asiat, joista kymmenen vuotta sitten skumpanhuuruisissa riemukkaissa illoissa tai raukeina jumpan jälkeen saunanlauteilla haaveiltiin.
Ja nyt mietitään, miten silloin tuntui niin kiireiseltä. Mitä me edes tehtiiin kaikki ne illat!
Huonon omatunnon kanssa oppii elämään, sillä se on armollisuutta itseään kohtaan. Ystävyyssuhteissa sananlasku ”pois silmistä, pois mielestä” ei pidä paikkaansa, sillä niin usein ajatukset vaeltavat toisen luo. Tekisi mieli nähdä, ehdin ehkä soittamaan tai lähettämään What´s app-viestin. Ystävilläkin elämä virtaa, lapset kasvavat, käydään etelässä lomalla ja remontoidaan kotia.
Välillä paljon ehtii tapahtua tapaamisten välissä, vaikka ei mukamas kuulukaan mitään ihmeellistä. Elämä itsessään vain usein on aika ihmeellistä.
Taas me kohdataan kun päiviä ois mennyt vaan, sanoo Kokkolan Kaijakin ja tietää keski-ikäisen naisen viisaudella, että näin se menee. Minä tiedän, että he ovat siellä ja toivon sydämestä, että ystäväni tietävät myös minun olevan täällä. Jos ei aina ihan siinä tasaisimmassa arjessa, niin aina tuplaamassa ilot ja jakamassa surut.
Vielä tulee se hetki, kun huomataan, että aikaa onkin enemmän. Sitten sitä kiirettä vasta pitääkin, kun keksitään lähteä yhdessä joogakurssille, opiskelemaan espanjan alkeita, saadaan hoitaa lapsenlapsia ja kasvattaa tyylikkäitä harmaita hiuksia. Huonon ystävän syndroomasta on jäljellä enää muisto, kun yhdessä todetaan, että olivathan ne elämänmakuisia vuosia ne ruuhkavuodet. Parasta aikaa.
Ihanaa ystävänpäivää rakkaat lukijat, blogiystävät ja ystävät. Elämälle kiitos, jatketaan!