Matka kuplivaan Champagneen – mitä se opetti?

Tiedät varmasti sanonnan, että joku asia on liian hyvää ollakseen totta? Sain hieraista silmiäni jo kutsun saadessani ja rivejä tavatessani oivalsin, että olen todellakin saanut Charles Heidsieckin samppanjatalolta kutsun tutustumiskäynnille pääkallopaikalle Ranskaan, Champagnen maakuntaan.  Blogi on vienyt minua uusiin kokemuksiin, joista en voi olla kuin syvästi kiitollinen ja nöyrä.

Toissapäivänä sitten istua nökötin samppanjalasi kädessä Charles Heidsieckin puutarhassa ja naureskelin sattumalle, jossa mekkoni mätsäsi täydellisesti sekä kukkiviin puihin että viiniin. Tuntui kesältä ja hippusen oudolta, kohta joku varmasti tajuaa kutsuneensa mukaan ihan väärän bloggaajan, vaikka tiesikin ajatuksen olevan höpsö. Tällä kertaa juuri ne asiat, joiden kuvittelin olevani heikkouksia olivatkin vahvuuksia; en ollut viiniasiasiantuntija, vaan ihan tavallinen nainen, joka toki nauttii kun lasiin kaadetaan luksusta.

Peruutetaan tuosta hetkestä hieman taaksepäin. Kelloni oli soinut taas kukonlaulun aikaan, sillä edellisen kerran pommiin nukkuminen oli yhä kirkkaana mielessä. Olin hyvissä ajoin kentällä, mutta tälläkään kertaa kaikki ei mennyt kuin satukirjassa. Kone oli ylibuukattu kuudella matkustajalla ja minä olin yksi heistä, jotka odottelivat turvatarkastuksen ulkopuolella sormet kyynärpäitä myöten ristissä, jotta paikka irtoaisi.

Lopulta jonossa oli enää minä ja eräs mies ja koneessa tasan yksi paikka. Molemmilla oli jatkolento edessä ja pala alkoi jo vähän painaa kurkkua, mutta sinnikkäästi pidin itseni koossa ja ryhdissä. Itkeminen olisi ehkä saattanut olla tehokas tapa vedota tunteisiin, mutta ei todellakaan se tapa, jolla halusin asian hoitaa.

Kun selvisi, että edessäni oli vain yhden yön reissu ja liittymälennolta jääminen olisi todella tarkoittanut koko reissun peruuntumista, otti mies Finnairin tarjoaman korvausrahan ja taksin kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Hyppäsin koneeseen viimeiselle paikalle ja mietin, että olipahan taas lähellä! Omalla paikallani tajusin, että en ehtinyt edes kiittää tätä miestä. Ylibuukanneelle Finnairille en lähettänyt ihan niin kauniita ajatuksia.

Koneen laskeuduttua Pariisiin oli vastassa kevät. Tuntui, että joku oli kaivanut vesivärit esille ja maalannut värit maailmaan, niin ihanalta näyttivät vihreät puut ja keltaisena hehkuvat rypsipellot.  Junalakon vuoksi hyppäsimme pienen matkaseurueemme kanssa tilataksiin ja suuntaisimme kohti Reimsiä.

Reims on Champagnen alueen suurin kaupunki. Se on sekoitus vanhaa historiaa ja modernia tyyliä, siisti ja kaunis paikka täynnä historiaa.

Tausta sille, että siitä on tullut sampanjanvalmistuksen pääkaupunki on mielenkiintoinen; roomalaiset kaivoivat siellä antiikin ajalla maan alta kalkkikiveä rakennustarpeiksi. Kaivaukset muodostivat jopa 200 kilometrin mittaisen luolaston kaupungin alle ja jossain vaiheessa hoksattiin, että näissä luolissa on täydellinen lämpötila samppanjan säilyttämiselle ja kypsymiselle.

mekko: Marimekko, laukku: Mulberry, kengät: Clarks, takki: Saki 

Ensimmäisenä päivänä meillä oli aikaa tutustua kaupunkiin. Reimsissä on historiallinen katedraali, jossa lähes jokainen Ranskan kuningas kruunattiin yli 1000 vuoden ajan. Siellä kävellessäni mietin, että jos joku arkkitehti piirtäisi tänä päivänä samanlaisen rakennuksen, häntä pidettäisiin paitsi suuruudenhulluna, myös hulluna. Ehkäpä Euroopassa hallitsijat kilpailivat siitä, kenellä oli näyttävin katedraali. Siinä kisassa ei ranskalaiset ole jääneet jumbosijoille.

Vierailu katedraaliin on ilmainen. Ainakin näin huhtikuussa ennen varsinaisen sesongin käynnistymistä vierailu oli rauhallinen ja tunnelma turistiryysiksen sijaan harras.

Matkalla oli oikeastaan kaksi teemaa, joista ensimmäinen oli itseoikeutetusti samppanja ja toinen ruoka. Nautimme pitkiä, kiireettömiä ruokailuja, joiden aikana irtosin arjesta. Ensimmäisenä iltana kaaduin sänkyyn parinkymmenen valvotun tunnin jälkeen tietäen, että seuraavana yönä kukaan ei tulisi herättämään minua.

H-Hetki alkoi lähestyä, sillä pääsimme vierailulle Charles Heidsieckin sampanjakellareille. Reimsissa on monta samppanjataloa ja turistikierrokset ovat tärkeä osa elinkeinoa. Tänne ei pääse kuin kutsusta, mutta monet talot järjestävät tastingeja ja tutustumiskierroksia, jotka kannattaa ehdottomasti varata ennakkoon.

 

Oli aika laskeutua maan alle, jossa säilytetään miljoonia sampanjapulloja. Kellarissa lämpötila ja ilmankosteus pysyvät ympäri vuoden tasaisena, eikä auringonvalo pääse vaikuttamaan viinin rakenteeseen tai kypsymiseen. Vierailulle kannattaa varata hyvät kengät sekä lämmintä päälle, lämpotila on aina noin +11 ja ilma on kosteaa. Oppaamme kyseli miten pärjäämme, mutta muistutimme olevamme kuin kotonamme – tulemmehan Suomesta!

Näky oli mykistävä, mutta ehkä vielä suuremman vaikutuksen teki ihmisten intohimoinen omistautuminen työlleen, jota tehdään tinkimättömästi ja kärsivällisesti. Tämä ei todellakaan ole hätäisen ihmisen hommaa. Champagnen alueella rypäleiden poiminta on tehtävä käsin ja  sadonkorjuu vaatiikin tuhansien työpanosta. Poimitut rypäleet tulee puristaa pian poimimisen jälkeen ja niistä otetaan vain tietty määrä mehua, hitaasti tietenkin. Rypälelajikkeet pidetään visusti erillä toisistaan.

Mehua kypsytetään tankeissa muutaman kuukauden ajan, jonka jälkeen alkaa kellarimestarien vaativa työ. Kun syntynyt viiniseos pullotetaan, sinne lisätään sokeri-hiivaliuosta ja pullot suljetaan kruunukorkeilla.  Tämä vaihe on se, kun pirteät kuplat syntyvät!

Käyminen lakkaa 8-10 kuukauden kuluttua, mutta samppanjat kypsyvät pullossa ainakin saman verran, luonnollisesti vuosikertasamppanjat jopa useita vuosia. Vanhimmat esillä olleet pullot kellarissa oli 197o-vuosikertaa eli kymmenen vuotta meikäläistä vanhempia. Viinit ovat kuin naiset, paranevat vanhetessaan!

Oli aika kömpiä maanpinnalle. Tarinoiden saattelemana saimme maistella samppanjoita ja olihan se myönnettävä – oli haastavaa osallistua englanninkieliseen keskusteluun, sillä haastetta olisi ollut ihan suomeksikin. Viinien maailma on kokonaan omanlaisensa, enkä kahden käden sormien viinipullojen vuosiostosmäärillä ollut ihan kartalla siitä, milloin käsillä oli huikea vuosikerta ja milloin muuten vain laadukas juoma.

Toisaalta ei tastingeissa tarvitse olla sen asiantuntevampi kuin oikeasti on, maistelemaan ja oppimaan sinne mennään. Vinkkejä keskusteluun osallistumiseen jakaa vaikka Viinilehti. ”Pyöreä olematta pallomainen”, sanoo vierustoveri ja saa minut hymyilemään. Ei tämä onneksi ole vakavaa. Päätän tutustua matkakaverini Niinan Cheers Happen-viiniblogiin avartaakseni sanastoa.

Kello juoksee jo hyvää matkaa iltapäivän puolella ja alkaa olla aika hyvästellä samppanjatalon väki ja kesäiset maisemat. Automatkalla kohti lentokenttää pohdin suhdettani samppanjaan.

Laskeskelimme,  että kahteen päivään olemme saaneet maistaa 16 eri lajia. Se on varmasti enemmän kuin olen elämässäni maistanut. Samppanjaan liittyy aina vahvasti juhla ja erityiset hetket ja se on tehty jaettavaksi ystävien tai rakkaiden kanssa. Jutellessani intohimoisten viiniharrastajien kanssa kysyin, milloin on oikea hetki avata joku hieno vuosikertapullo. ”Silloin kun tuntuu siltä”, oli yksimieleinen vastaus.

Ihana ajatus. Juhlahetki syntyy kun se tehdään.

Hieman yli puolen yön lentokone laskeutui kotikentälleni Jyväskylän kupeeseen. Vastassa oli kolea ja kostea sää, aivan kuin siellä viinikellarissa. Kömpelösti sain nostettua käsimatkatavarani ulos koneen keikkuvista portaista. Siellä lymysi muutama pullo lentokentältä ostettua samppanjaa. Hymyilytti kun mietin, että ihan kiusallani aion avata pullon joskus ihan ilman erityistä syytä.

Onhan tässä elämässä juhlimista!

Matkan tarjosi: Charles Heidsieck