Mitä olen oppinut liikunnasta, hyvinvoinnista ja niihin liittyvästä onnellisuudesta 35 vuodessa?
1. Suunnittele liikunta kalenteriin
Tässä elämäntilanteessa (mm. pienet lapset ja epäsäännölliset työt) on turha haaveilla spontaanista arkiliikunnasta. Saattaahan sellainen bingo osua kohdalle kerran-pari kuukaudessa, mutta useamman kerran viikossa tuskin koskaan. Siksi sunnuntaisin on kaivettava kalenteri esille ja tehtävä seuraavan viikon liikuntasuunnitelma. Minulla tavoite on tällä hetkellä kaksi kuntosalitreeniä ja yksi jumppa/juoksulenkki, ei haittaa vaikka joskus aerobista tulisi enemmänkin, mutta nämä kolme treeniä pitää kalenteroida.
2. Ole armollinen
Kas näin, meillä on tavoite. Sen jälkeen kannattaa ottaa huomioon liikkuva osa eli elämä. Aina ei pysty, aina ei pääse, aina ei voi, vaikka kuinka haluaisi. Se ei ole maailmanloppu, eikä suuri tappio. Itselläni on taipumusta ärsyyntyä suunnitelmien muuttumisesta ja sitä seuraa marttyyriasenne ”en olisi halunnutkaan treenata”. Väliin jäänyt jumppa ei ei pilaa mitään, sillä huomenna on uusi päivä.
3. Ei paino vaan fiilis
Mitä vanhemmaksi tulen, sen lempeämpi omalle kropalle olen. Se on oikeastaan ihan hyvä; saanut maailmaan kaksi lasta, pystynyt täysimetyksiin ja toimii ilman suuria kolotuksia. Olisi ihan kohtuutonta kiusata sitä kertomalla, että se näyttäisi jotenkin kamalan väärältä. Sitä alkaa kunnioittamaan eri tavalla kun muistaa, että se on ainoa vartalo, joka minulla on tai tulee koskaan olemaan. Vaaka kertoo vain murto-osan siitä, miten voin, joten sitä ei kannata liikaa tuijottaa. Personal trainerini kanssa teimme pyynnöstäni kehonkoostumusmittauksen, sen avulla voin seurata mitä muutoksia salitreeni tuo. Mutta kaikista eniten merkitsee se fiilis, joka on omassa kehossa. Se, että tuntuu kivalta olla omassa nahassaan on elämässä ehkäpä tarkeimpiä juttuja, sillä tästä tunteesta säteilee itseluottamus.
4. Voima on uusi musta
Kipeät lihakset ovat yhtä aikaa jotain ihanaa, kamalaa ja palkitsevaa. En innostu fitnessbuumista (siis toki jokainen tyylillään), sillä en ole muutenkaan ääripäiden ystävä. Toisaalta se on tuonut tullessaan sporttisemman kauneusihanteen vielä muutama vuosi sitten jyllänneen langanlaihuuden sijaan ja siitä olen tyttölapsen äitinäkin iloinen. Minusta kaunein vartalo on sopusuhtainen ja vahva. Sellainen, joka pystyy juoksemaan kevyesti sadan metrin pikamatkan kun pitää ehtiä bussiin tai kiipeää hyvällä fiiliksellä puuhun (luultavasti hakemaan sinne jumittunutta lasta, heh). Vaikka olen aina ihaillut Peppi Pitkätossun asennetta, voimakkuus on itselleni uusi ajatus kaiken sen hoikkuusajattelun jälkeen.
5. Tavoite tarvitaan
Olen elämässäni treenanut monenlaisilla tavoittella, milloin suunnannut puolimaratonille, milloin pudottanut painoa ja milloin yrittänyt kiinteytyä. Välilä olen lillunut pitkiäkin aikoja ilman varsinaista treenisuuntaa tehden mitä milloinkin huvittaa, jos huvittaa. Kun aloitin uudessa Alive-liikuntakeskuksessa*, halusin aloittaa säännöllisen kuntosaliharjoittelun. Taustalla ajatus vahvasta, toimivasta kropasta. Toisaalta syy siihen on myös vapaus, salilla en ole kiinni ryhmäliikuntatuntien aikatauluissa. En ole oikeastaan koskaan ollut punttitreenaaja ja oli ihan ehdoton juttu, että personal trainer teki minulle ohjelman. ”Syksyllä vedät yhden leuan”, sanoi Personal trainerini Markus, enkä ollut ihan varma onko hän tosissaan.
5. Uskaltaudu epämukavuusalueelle
Ei leuanveto ole minun juttuni. En pysty! Eihän minulla ole mitään voimia käsissä, selkäkin on heikko. Sisäinen pöpinä käynnistyi samantien ja mieleni kehitti syitä, miksi inhoan moista tangossa rimpuilua. Enkö voisi vaan tehdä kymppitoistoja käsipainoilla…? Mietin, miten typerältä näytän kun yritän saada elopainoani nostettua olemattomilla käsilihaksilla. Kaikki varmaan katsovat ja nauravat… Hetken päästä tajusin, miten olin palannut ajatusmalleissani jonnekin ala-asteen koululiikuntatraumoihin. Rauhoituin ja sanoin itselleni: ensinnäkin, kaikkea voi harjoitella. Toiseksi, ketään ei ihan oikeasti kiinnosta, miltä näytän kun treenaan. Jokainen tekee omaan juttuaan, niin minunkin pitää. Muistutan itselleni, että ilman matkaa epämukavuusalueelle, en voi oppia uutta ja kehittyä. Kyse ei ole siitä, että saan ehkä loka-marraskuussa vedettyä yhden leuan. Sen saavuttamiseen tarvitaan voimaa, tekniikkaa ja ehkäpä aavistuksen kevyempi kroppa. Juuri niitä asioita, joita tavoittelen.
7. Hyvän fiiliksen liikuntaa
Viime perjantaina aukesi sellainen ihana extemporeaikaikkuna, jonka turvin päätin livahtaa aamuzumbaan. Perillä Alivessa huomasin, että tunti oli vaihtunut Sh´bamiin. Anteeksi mihin?! No kun täällä kerran ollaan, niin tossut jalkaan ja menoksi, vaikka en tiennytkään mihin. Jumppamaikan lavalle kiipesi Janina Frostellin näköinen hymyilevä nuori nainen, joka kertoi, että hän on ensimmäistä kertaa täällä ohjaamassa ja vähän jännittää. Hän sai oman jännitykseni uomiin, tuli fiilis että olemme samassa veneessä. Hän kertoi, että Sh´bam yhdistää helpot tanssiliikkeet yhteen soljuvaksi tanssitunniksi, jokainen saa fiilistella omaan tyyliinsä, eikä haittaa jos askeleet menevät vain sinnepäin. Kajareista lähti soimaan kuumia listahittejä, tuttuja klassikoita ja modernisoituja lattareita. Hiki virtasi ja ohjaajan huikea heittäytyminen, fiilis ja asenne tarttui jumppaajiin. Jäähdyttelykappaleessa katsoin peilin kautta muita; jokainen hymyili! Annoin lähtiessä hyvää palautetta ja sain itselleni loistavan fiiliksen koko päiväksi. Ihan sama montako kaloria paloi!
8. Suihkuun salilla
Yleensä ryntään salilta suoraan hikisenä kotiin suihkuun. Ehkä siinä on vähän laiskuutta kantaa mukana pyyhettä ja vaihtovaatteita, mutta myös sitä takaraivossa jyskyttävää kiireentuntua. Pitäisi olla jo kotona tekemässä sitä ja tätä. Kotona suihkuun änkee yksivuotias ja aiheuttaa huutokonsertin, kun ei pääse mukaan. Kaikilla on yhtä aikaa asiaa ja yritän luikerrella tilanteista pikaisesti pesulle, jonka jälkeen pikaisesti kampaan märät hiukset, levitän rasvat ja etsin vaatteet. ”Joo, odota, tulen, se on siellä keittiön hyllyllä, ihan kohta, laitatko pesukoneen päälle, en ole nähnyt sun nappulakenkiä…”. Ehkä joku (pienten lasten äiti ainakin) ymmärtää, kuinka salitreenin jättämät endorfiinit karisevat siinä hässäkässä. Tuntuu ihan naurettavalta edes kirjoittaa tätä, mutta se pieni oma hetki suihkussa ja saunanlauteilla treenin jälkeen on kuin terapiaa. Ja kotiin palaa raikas äiti, joka on valmis perhe-elämän pyöritykseen.
9. Kaverin kanssa on kivempaa (ilmainen tutustuminen!)
Kimppakyyti salille tai yhteiset jumppatreffit ovat myös ihan mainiota laatuaikaa kavereiden kanssa. Joskus se, että on sopinut jonkun kanssa treenistä, pitää huolta lähtemisestä silloinkin, kun sohvannurkka yrittää kutsua. Ja nyt huomio etenkin Jyvässeutu! Kuntokeskukseni on huhtikuussa avautunut muuramelainen ALIVE, joka haluaa tarjota blogini lukijoille kahden viikon maksuttomat treenit (arvo 37,50 €). Treenit eivät sido mihinkään ja pääset kokeilemaan rajattomasti kuntosalia ja ryhmäliikuntatunteja. Kuntosalilla on täysin uudet laitteet ja ryhmäliikunnassa on paljon mielenkiintoisia lajeja mm. Les Millsin tunnit, Lavis, Zumba, Yin Jooga, Sisäpyöräily ja ALIVEn omat tunnit. Jos tykkäät jorailla, tule ihmeessä Sh´Bamiin! Tehokkaista ryhmäliikuntatunneista suosittelen ainakin ihanan Riikka Y:n bodystepiä. Ensi viikolla itse testaan combatin, sinnekin saa lähteä kaveriksi! Jos haluat hyödyntää kahden viikon tutustumistreenit, niin ota yhteyttä 19.6. mennessä: ari-jussi@alivekeskus.fi / 044 986 3988. Tämä etu on uusille tutustujille.
10. Se yksi vedetty leuka ei tee minusta onnellisempaa
Kun juttelen naispuoleisten kavereiden kanssa, moni on todennut samaa: kun katsoo omia valokuviaan muutamien vuosien takaa, haikailee juuri sen ajan ulkonäköä takaisin. Kun palaa ajatuksissaan kuvanottohetkeen, muistaa silloinkin pienen tyytymättömyyspeikon istuvan olkapäällä ja kuiskivan: ”kiinteytä / laihdu / treenaa / tee sitä tai tätä”. Jotenkin meihin on rakennettu sisään ajatusmalli, että aina pitäisi olla vähän jotain muuta kuin on. Se yksi vedetty leuka tai pudotetut viisi kiloa eivät tee minusta onnellisempaa. En odota tavoitteen täyttymispäivää siksi, että olisin silloin parempi. Olen vahvempi ja toivottavasti kroppani voi paremmin, mutta sisäinen onnellisuus tulee muualta. Ja niitä asioita, joista se aito onnellisuus kumpuaa, haluan vaalia. Askel tähän suuntaan on personal trainerin suosittelema viikottainen ”oma tunti”, johon ei liity mitään suorittamista. Onhan se hassua, että sellaista pitää erikseen suositella, mutta luulen että tässä tapauksessa se on ihan paikallaan 🙂
Näistä oivalluksista yksi ei ole toista tärkeämpi ja jokaisella omat juttunsa tasapainon löytymiseen. Olisi kiva kuulla, jaatko kanssani jonkun kohdan tältä listalta?
*Jäsenyys saatu.
12 Kommentit
Hyvä kirjoitus ja paljon samaistuttavaa. Uusi liikuntakeskus kuulostaa ja näyttää tosi kivalta, tulisin mielelläni treeniseuraksi, jos olisin vähän lähempänä! 🙂 Itselläni on ensisijaiseksi liikunnan motivaattoriksi noussut kipuen välttäminen / hallitseminen ja arjessa jaksaminen, ulkonäköä en mieti juuri ollenkaan. Käyn nykyään peilittömällä salilla ja itse asiassa se on ihan kivakin. Sitten joskus tulee iloisena yllätyksenä kun näkee kuvista, että näyttääkin oikeastaan melko timmiltä.
Mulla on tosi paljon yläselkäkipuja ja siksi ostin nyt seitsemän kerran Fustra-paketin. Se on kyllä auttanut oivaltamaan asioita, joita pitää kehittää omassa kropassa, esim. vatsalihasten kunto (luulin, että ne ovat hyvässä kunnossa) ja rintalihasten liikkuvuus (en tajunnut, että ne ovat todella jumissa). Tästä ajattelin kirjoitella blogiinkin kun paketti on kokonaan käytetty.
Hei! Mua on kans alkanut kiinnostaa toi fustra. Kerro ihmeessä millainen kokemus se oli?
Moikka Zubi! Uskon, että juuri pienten lasten äidit pystyvät samaistumaan listaan. Nuorempana sitä ei ajatellutkaan, että liikunta on sellainen asia, jota pitää suunnitella, sen kun meni kun siltä tuntui. Tuolla liikuntakeskuksen tunnelmalla on myös merkitystä, minusta on mukavaa että asiakkaat tervehtivät toisiaan vaikkapa pukukopilla. Tuo Fustra kuulostaa mielenkiintoiselta, luen siitä mielelläni lisää! Aurinkoista uutta viikkoa!
Allekirjoitan melkein jokaisen kohdan. Liikunnasta haen ennen kaikkea hyvää oloa ja hyvinvointia. Tavoitteena on saada myös rasvapitoisuus normialueelle. Tykkään tosin liikkua yksin, silloin saan olla rauhassa itseni kanssa. Ja ehdottomasti suihkuun liikuntapaikassa, mä oon aina ihmetelly miks kaikki lähtee sieltä hikisenä kotiin.
Tuo on hyvä pointti, että liikunta on myös omaa aikaa, eikä siihen välttämättä tarvita kaveria. Meillä haasteet ovat juurikin nuo aikataulut, silloin on mentävä kun pääsee, eikä siinä jäädä silloin kaveria odottamaan 🙂
Töissä alkoi 7 vkon fitfarmi ja vaikka inhoan kuntosalia, ei tarvittu kuin komea nuorimies tekemään ohjelman ja siellä nyt käydään 2-3 krt vkossa.
Bikinikuntoon ei tällä määrällä vielä tulla mutta lähtötaso 0 korotusta on jo.
Ilmainen kuntosali työpaikan yhteydessä kovasti auttaa lähtöä tuntia aikaisemmin töihin.
Löytyi siis Lanttuleikkurillekin sopiva motivaationlähde salille, mahtavaa 😀 Tuo onkin tosi hyvä, että voi käydä aamulla ennen töitä. Sama sopisi minullekin, harmi vaan kun on aamussa niin monta liikkuvaa osaa, että käytännössä se on säännöllisesti ainakin haastavaa. Ja ollaanhan me biksukunnossa, ainoa joka ei ole on Suomen keli 😀
Arvostan, että kirjoitat liikunnasta tavallisen ihmisen näkökulmasta, sen yhdistämisestä tavalliseen arkeen ja tuot esille maalaisjärellistä, tervettä ajattelutapaa liikuntaa kohtaan. Kannustat jutullasi liikkumaan muitakin hyvänolon,liikunnan ilon ja ”pään” takia,et ulkonäön:)
Toivottavasti et pahastunut sanasta tavallinen..tarkoitin siis vain,ettei urheilusta kirjoita aina pelkästään fitnesstyypit:)
Hei Ansku ja kiitokset kommentistasi! En todellakaan pahastunut tavallinen-sanasta, sillä sellainen olen oikein mielelläni. Uskon sen olevan myös blogini vahvuus, olen varmasti monessa asiassa aika samaistuttava 🙂 Ja tuota itsensähyväksymisen ilosanomaa jaan mielelläni eteenpäin!
Hei, kiitoksia oivasta kirjoituksesta liikunnasta. Ehkä en kenties itse pysty vielä suhtautumaan omaan peilikuvaani noin armollisesti kuin sinä ja myös ne muutaman vuoden takaiset kuvat ällöttävät..
Mutta tama on se kroppa jolla mennään! Sinäpä sen oivallisesti sanoit, totta! 🙂
Itse aloitin vuosi sitten crossfitin ja olen yllättynyt kuinka paljon nautin siitä touhusta. Vielä ei mene yhtään leukaa mutta punnerruksissa on tullut parannusta ja ymmärrystä kehoni toiminnasta!
Eli ehdottomasti olen samaa mieltä, että epämukavuusalueelle pitää uskaltautua. (Kaikilla se ei ole crossfit, mutta itselleni vielä 1,5v sitten oli!)
Vaikka olenkin lapseton niin kalenterini pursuilee menoja, ainut keino pitää liikuntaharrastus menossa mukana on kirjoittaa treenit kalenteriin!
Mahtava kirjoitus!
Itse olen myös oppinut iän myötä (33) olemaan päivä päivältä armollisempi itseäni kohtaan. Se ei maata kaada, jos joskus jää pari treenikertaa väliin – aina tulee uusia kertoja. Eikä ulkonäkö ole tärkeintä vaan toimiva ja hyvinvoiva kroppa.
Ainoa kohta mitä en allekirjoita on kohta 9 – mun kaverit on niin puheliaita että yhteistreeneistä ei vaan tule mitään 😉