Parhain päin

by Kerttu
Parhain päin

Aurinkoa, liikuntaa ja korvapuustia, siinä eilisen päivän parhaat lääkkeet. Ja aikaa ja paljon keskustelua perheen kesken. Sunnuntai-iltana jo nauroimme muistellessamme Hugoa ja sen hulluimpia tempauksia. Kyllä se siitä, sanotaan ja niin se meneekin. Ajallaan ja painollaan, pikkuhiljaa.  Kiitos myötäelosta, joka on lämmittänyt mieltä.

Viikonloppuna olin pienen hetken yksin kotona ja nyt siis todellakin yksin – on yllättävää, missä tilanteissa tajuaa elämän muuttuneen koiran kuoleman jälkeen. Miten lenkille lähteminen tuntuu hölmöltä ja jos lattialle putoaa ruokaa, se on itse noukittava. Ja miten hiljaista on, kun kukaan ei hauku tai kynnet eivät rapise lattiaa vasten.  Suru muuttaa muotoaan kaipaukseksi ja ikäväksi, kullanarvoisiksi muistoiksi, joista mieleen jäävät vain ne parhaat päivät.

Viikonloppua luin pari artikkelia relienssistä eli psyykkisestä palautumiskyvystä, en tiedä oliko aihe erityisesti esillä vai osuivatko jutut silmään juuri siksi, että itse kävin läpi haastavia tunteita. Tätä juttua kirjoittaessa huomasin, että Hanna oli juuri käsitellyt samaa teemaa, joten varmasti aihe oli pinnalla muuallakin kuin omassa päässäni.

Kun sanon, että mieleeni jäävät vain ne parhaat päivät, niin todella käy. Unohdan todella usein ikävät asiat, mieleni vain toimii niin. En tarkoita unohtamista niin, että menettäisin kokonaan muistini, ajatukset vain pakkautuvat taka-alalle ja pikkuhiljaa haihtuvat. Lapsuudesta pikkusiskoni muistaa ikäviä juttuja, mutta minä 3,5 vuotta vanhempana en.

Unohdan ikävät asiat. Ne vain haihtuvat.

Relienssillä on varmasti yhteys siihen, että pyrin kääntämään asioita parhain päin. Optimismi on selviytymiskeinokin, kun etsii edes jonkin asian, joka tuo lohtua tai iloa.

”Resilienssiin vaikuttavat eri tekijät lähtien kasvatuksesta ja biologisista ominaisuuksista. Olemme jo geneettisesti eri tavoin herkkiä ympäristön vaikutuksille. Lisäksi resilienssiä rakentavat yksilön omat kokemukset sekä lähipiiristä ja ympäristöstä kumpuavien myönteisten ja haitallisten tekijöiden vuorovaikutus.” (Lähde: Mielenterveysseura)

Suru, vastoinkäymiset, pettymykset ja epävarmuudet kuuluvat jokaisen elämään, toki erilailla annostellen. Ajattelen, että näissä ole mitään yleistä kohtuutta, vaan joskus epäonnea kasaantuu jollekin sietämättömiä määriä. Ei tarvitse arvottaa surua, jollekin joku asia voi olla vuoria siirtävä kokemus, toiselle olankohautus. Enemmänkin on kyse siitä, kuinka haastavista tilanteista pääsee eteenpäin. Nyt en peilaa ajatuksiani ”vain” Hugon menettämiseen, vaan isommassa mittakaavassa.

Joskus myös mietin, tuleeko relienssin vuoksi ikävät ajatukset tai tapahtumat työstettyä liian nopeasti, eteenpäin pyrkien ja unohtaen. Tunteiden patoaminen tai tuppisuuksi heittäytyminen eivät ole hyviä tapoja käsitellä surua tai traumaa, eikä puhumisen valtavaa voimaa voi aliarvioida.

Hugon kuolema on ollut lapsille iso suru. Tytär vanhempana ymmärsi tilanteen kuopusta nopeammin ja hän osaa sanoittaa tunteitaan. Poikamme kaipuu näkyy itkuna ja valtavina kyyneleinä. Otan syliin ja toistelen, että ymmärrän miltä hänestä tuntuu ja että äitikin on tosi surullinen, mutta tästä yhdessä selvitään. Tytär totesi viisaasti, että suru on tärkeä tunne. Biologian lisäksi relienssin kehittymiseen vaikuttaa vuorovaikutus koko eliniän ajan.

Älä aliarvioi puhumisen voimaa.

Elämä kantaa, sanotaan. Valitse kadun valoisampi puoli ja jokaisella pilvellä on kultareunukset. Vaikka kuinka toivoisi, että mitään ikävää ei koskaan satu, harva meistä elämässä selviää ilman vastoinkäymisiä. Siksi suru on kunniavieras ja tärkeä opettaja.

Eilen raahauduin salille silmät itkusta turvonneena ja Maru oli varannut jumpasta eturivin paikat. Hipsin paikalleni sukkasiltaan, koska olin unohtanut kotiin salikengät, pyyhkeen ja juomapullon. Ajatukset eivät olleet kasassa, mutta silti totesin kiitollisena, että tilanne olisi pahempi, jos olisin unohtanut housut tai paidan. Liike oli hyvä lääke myös surulliseen mieleen ja sanotaankin, että  itsestä huolehtiminen on tärkeä osa omien voimavarojen kasvattamista.

Maaliskuun kolmentena päivänä nautin kevään ensimmäiset pullakahvit terassilla. Aurinko lämmitti lasin läpi ja lupasi, että kesä on tulossa. Paljon hyvää on tulossa.

Saatat pitää myös

4 Kommentit

Sanna Inspired By Love 4 maaliskuun, 2019 - 5:46 pm

Suru on rakkauden hinta <3 Kaunis kirjoitus Kerttu 🙂

Reply
Jenni O 5 maaliskuun, 2019 - 3:31 pm

Resilienssi oli terminä minulle aivan uusi, kiitos sen avaamisesta. Tuo ikävien asioiden unohtuminen kuulostaa tutulta, tunnistan myös itseni siitä. Välillä olenkin miettinyt pitäisikö se ilmaista unohtuminen vai unohtaminen; että tekeekö sen tietämättään tietoisesti vai onko ikävät asiat vain ikäänkuin painavampia ja siksi painuvat muistojen pohjalle.

Lämpimiä tuulia surun keskelle, toivottavasti kevätaurinko parantaa murtuneen mielen ja muistuttaa seuraavaksi hyvillä asioilla.

Reply
Kolmen äiti 4 maaliskuun, 2019 - 6:37 pm

Kirjoitat hyvin tästäkin aiheesta! Hienoa että esikoisenne osaa sanoittaa tunteitaan ja pienemmän kanssa korostuu juuri läsnäolo. Olen itse aina huojentunut, kun lapsemme kyselevät tai puhuvat meille rakkaista kuolleista läheisistä (lapsemme ovat nuoresta iästään huolimatta menettäneet jo kolme isovanhempaansa lyhyessä ajassa), sillä silloin tiedän, ettei aihe ole meillä tabu. Erilaiset kysymykset pulpahtavat pintaan lasten kasvaessa ja pohdittavaa riittää, toki myös muistelemme yhteisiä hetkiä usein.

Luin äskettäin Henna Mäkelinin juuri julkaistun kirjan Kuolema. Voin todella suositella kirjaa jokaiselle – niin niille, jotka ovat jo kohdanneet suuria menetyksiä, kuin muillekin. Kirja antaa hyviä neuvoja myös siihen, miten kohdata sureva ihminen.

Reply
neito 7 maaliskuun, 2019 - 6:39 pm

Mieheni myötä olen päässyt/joutunut pohtimaan tuota negatiivisten asioiden vatvomista. Hän sekä hänen lapsuuden perheensä tuntuvat sietävän huonosti elämään kuuluvia pieniä ja isoja vastoinkäymisiä. Omasta mielestäni pieneltä tuntuvia asioita vatvotaan paljonkin ennen kuin niistä päästään yli. Itse unohdan aika nopeasti päivän / elämän huonot hetket ja asiat ja jatkan eteenpäin menoa. Mieheni taas jää minun näkökulmasta jumiin asioihin. Tosin ilmeisesti minun kanssa vietetyt reilut 15 vuotta on tehnyt tepposia, ja hän jotain oppinut lempeämmästä asennoitumisesta elämään väreihin ja huomannut selkeästi vanhempiensa raskaamman tavan suhtautua elämään. Mutta edelleen hän kuvaa saman tapahtuman paljon negatiivisemmin kuin minä. Kun vuosia sitten samoihin aikoihin sekä minun isällä että mieheni äidillä todettiin melanooma (onneksi vain yhdessä luomessa). Isäni suhtautui asiaan rauhallisesti ja oli hyväntuulinen oma itsensä. Anoppi oli aivan vastakkainen, oli itkuinen ja varma kuolemastaan. Oli myös järkyttynyt, kuinka isäni saattoi suhtautua ”vakavaan asiaan” aivan liian rauhallisesti. Nyt yhdellä mieheni läheisellä sukulaisella todettiin harvinainen syöpä. Anoppi on ollut asiasta hyvin järkyttynyt ja murehtinut asiaa todella paljon. Asianomainen henkilö taas on suhtautunut asiaan yllättävän leppoisasti, ollut aivan oma itsensä, hyväntuulinen ja vitsailee paljon, vaikka tuskin tulee parantumaan. Anoppi on myös tälläkin kertaa ollut järkyttynyt, että kuinka joku voi olla vakavasti sairaana normaali, hyväntuulinen oma itsensä…. Joten selkeästi toisille on luontevampaa suhtautua asiohin armollisemmin ja ystävällisesti kuin toisilla.

Reply

Jätä kommentti