Kuusi vuotta sitten: Se on asenteesta kiinni

Väitän, että ystävällisyys on valinta, jonka jokainen meistä voi tehdä. Väitän myös, että ystävällinen ihminen saa ajatuksensa, mielitekonsa, ideansa ja toiveensa paremmin läpi kuin töykeä lajitoverinsa. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, ystävällisyys oikeasti kannattaa.

Negatiivisuuden kulttuuri kasvaa pikkuhiljaa ja huomaamatta erilaisiin yhteisöihin. Yhteisöllisyys kärsii, kun asioista puhutaan enemmän selän takana kuin kasvotusten. Työpaikoilla aamuisin “unohtuu” toivottaa hyvät huomenet ja iltapäivällä liuetaan paikalta mitään sanomatta. Ovet pidetään kiinni ja ihmiset osuessa kohdalle tyrmäävää asennetta tehostetaan kehonkielellä, jossa nojataan hieman takakenoon, vedetään kädet puuskaan ja pidetään tiukasti suupielet perusasennossa.

Kotona ei enää muisteta kysyä päivän kuulumisia tai jos kysytään, ei jakseta kuunnella vastauksia. Kaupan kassa ei ansaitse tervehdystä tai kiitosta. Liikennevaloissa kiroillaan oman auton suojista, kuinka  kaikki muut ovat törppöjä. Facebookin statuskenttä täyttyy valituksista ja vastoinkäymisistä, jos nyt itsellä  sattuu olemaan ookoo-päivä, niin uutisvirrasta voi aina poimia jotain, joka saa sapen kiehumispisteeseen.

Jokaisella meistä on päiviä, jolloin tuntuu, että jokaikinen taivaankappale on väärässä asennossa. Mutta pysäköintivirhemaksu, palaverimyöhästyminen tai loppuneet aamumurot eivät vielä varsinaisesti ole syitä myrkyttää negatiivisuuttaan ympäristöönsä. Myös oman elämänsä jatkuva surkuttelu ilman minkäänlaista aloitetta muuttaa asioita tuntuu turhauttavalta. Meistä jokainen on nimittäin vastuussa siitä ilmapiiristä, mikä vallitsee kotona, työpaikalla tai harrastusporukassa.

Teennäistä, sanoo joku. Miksi ei saisi sanoa sitä, miltä oikeasti tuntuu? Kannustan ehdottomasti siihen, että puhuisimme enemmän tunteistamme.  Ihmisen tunneskaalassa on vain aika paljon muitakin sävyjä kuin akseli paskaa – ihan jees. Jos olet valmis jakamaan harmituksesi, pettymyksesi ja suuttumuksesi, tasapainon vuoksi olisi mukavaa, että jakaisit myös ilosi, onnistumisesi ja toiveesi. Sillä kaikkea tätä löytyy jokaisen tunnesektorilta.

Kerron hieman isoäidistäni, joka kuoli samana päivänä kun täytin kolmekymmentä. Rohkeasta naisesta, joka reissasi ja toteutti unelmiaan, mutta ei hittovie elänyt helppoa elämää. Minulle hän oli leijonaemo,  joka vei minut Espanjaan ja Lontooseen kannustaen aina toteuttamaan unelmiani. Hän sanoi minulle aina, että vastoinkäymiset ovat naamioituja myötäkäymisiä. Kun hän joutui reissussa sairaalaan, hän tutustui uusiin ihmisiin ja terveydeynhuoltoon ulkomailla. “Enpä olisi tätäkään oppinut ja kokenut, jos en olisi sairastunut”.

Hänen jääkaapin ovessa oli kortti, jossa luki: ei ole kyse siitä, miten vanha olet, vaan miten olet vanha. Hänen kuntonsa romahti 86-vuotiaana ja menin katsomaan häntä helsinkiläiseen sairaalaan. Mummon hauras käsi osoitti ulos ikkunasta ja hän lausui kuin olisi diiva teatterin suurimmalla lavalla “Katso Kerttu, olen huipulla!”. Mummo kuoli siinä 14. kerroksen huoneessa. Nytkin varmaan pilven reunalla katselee ja ajattelee, että onpa kerrassaan mahtavat maisemat!

Väitän, että positiivisuutta ja ystävällisyyttä voi oppia ja opetella. Toisille meistä se on helpompaa ja toisille vaikeampaa. Tutkimukset toitottavat, että onnelliset ihmiset elävät pidempään ja ovat terveempiä. Pessimistisinkin ajattelija voi opetella positiivisuutta vaikka vain siksi, että siitä on todella elämässä hyötyä.  Näin ystävänpäivänä on erityinen syy osoittaa ystävällisyyttä ja positiivisuutta ympärilleen. Elämäni loppuun saakka omassa syntymäpäivässäni on myös kaipauksen sävyjä. Mummoni ei opettanut minua vain kolmeakymmentä vuotta, vaan antoi minulle läksyn, jonka äärelle voin jokaisena syntymäpäiväni hiljentyä ja  etsiä myötäkäymiset menneen vuoden vastoinkäymisistä.

Hyvää ystävänpäivää!