Kotihäpeä ja täydellisen emännän paineet

Kyläily Suomessa on vähentynyt tasaiseen tahtiin 40 vuotta. Taustalla ovat varmasti monet elämän ja asumisen ilmiöt, mutta myös uusi termi: kotihäpeä. Siinä missä vielä vuosikymmen sitten vertailukohtana olivat sisustuslehtien tai television kaukaiset unelma-asunnot, on sosiaalinen media avannut ovet yhä useimpiin ”tavallisten” ihmisten koteihin.

Sieltä se tunne hiipii helposti sieluun; meillä ei ole hulppeaa huonekorkeutta, värikoordinoitua vaatehuonetta tai viimeisen designin mukaista sohvaryhmää. Miksi kaikilla muilla pysyy arki hanskassa, kukat ovat tuoreita ja sisustustyynytkään eivät painu nolosti lyttyyn? Miksi muilla on yleensäkin kauniimpaa, tyylikkäämpää, hallitumpaa, siistimpää ja kaikkiaan täydellisempää.

Ei ihme, että oma elämä siinä kuvavirrassa tuntuu niin vaillinaiselta.

Tässä tunnetilassa uusien ihmisten kutsuminen katsomaan oman kodin nuhjuisia nurkkia ei kuulosta kovin houkuttelevalta. Mitä nekin ajattelevat, kun ovenpielessä odottaa IKEA-kassillinen sanomalehtiä menossa kierrätykseen ja eilisen tiskitkin ovat latomatta koneeseen, kun mielummin otettiinkin lasten kanssa erä Afrikan tähteä.

Täydellisellä emännällä on  itse tehtyä luomupiirakkaa, hiekaton eteinen,  eikä ainakaan epämääräisiä jäjiä yhtään missään. Hän on sekoitus Frendien Monicaa, Täydellisten naisten Breetä ripauksella tosielämän Michelle Obamaa; järjestelmällinen, huolellinen ja sydämellinen.

Kun ystävä soittaa ja ehdottaa tapaamista, saattaa se peilistä kurkistava epätäydellinen nainen ehdottaa mielummin yhteistä kävelylenkkiä. Toki liikunnan ja raittiin ilman vuoksi, mutta myös siksi, että pääsee pikkuisen helpommalla. Ei tarvitse tänään siivota tai leipoa.

Sisustusbloggaajana olen mukana luomassa näitä paineita. Kuvat kodistamme ovat otettu silloin, kun siivottu tai vähän sisusteltu.

Muistan varmasti ikuisesti, kun myin Facebook-kirpparilla jotain tavaroita kuopuksen syntymän jälkeen. Nouto oli sovittu iltapäivään, mutta ostaja tulikin pari tuntia etuajassa. Avasin oven yön huonosti nukkuneena, paita maitotahroissa ja hiukset likaisena. Eteiseen läpi pääseminen vaati taitoja kuin Mount Evereistillä; kenkiä, ulkovaatteita  ja purkamattomia kasseja siellä täällä.

Tästä kaikesta huolimatta toki pyysin ihmisen sisään. Kun ovi painui takanamme kiinni, hän sanoi todella ystävällisesti ja kohteliaasti, että lukee blogiani. Tunsin häpeän aallon nousevan. En tiedä hävettikö minua enemmän se miltä näytin, miltä kotimme näytti vai se, että blogissa ei tätä puolta elämästä koskaan näy. Tunsin valtavaa tarvetta selittää.

Hän luultavasti näki vastasynnyttäneen naisen vauva kainalossaan ja talon, jossa eletään elämää. Minä taas koin olevani suuren luokan huijari.

Koti ei ole esittelypaikka. Ei edes sisustusblogikoti, ei sisustuslehtikoti tai Suomen kaunein koti-telkkarissa. Se on niiden ihmisten rakkain paikka ja turvasatama, jotka siellä asuvat. Mitä on tapahtunut sanonnalle ”Talo elää tavallaan, vieraat kulkee ajallaan”?  Ajalle, kun sai piipahtaa extempore kylään, istahdettiin sohvalle ja vaihdettiin kuulumiset. Silloin keitettiin kahvit ja toivottiin, että jääkaapissa oleva maito ole vielä vanhentunut.

Kännykät ovat myös tuoneet mausteensa soppaan, miksi kukaan edes tekisi yllätysvierailua, kun voi ilmoittaa sijainnin ja suunnitelmat reaaliajassa.  Onko yllättäen kylään tuleminen nykyään jopa epäkohteliasta? Minusta on mukava tietää vähän etukäteen, edes sen eteisen siistimisen tai vessanpesun verran. Sillä toki itsekin rentoudun paremmin kodissa vieraiden kanssa, kun tiedän perusasioiden olevan kunnossa.

Tärkeintä on ihmisten kohtaaminen, vuorovaikutus, vertaistuki ja ilo siitä, että kuulumme samaan yhteisöön.

Kehopositiivisuudessa on kyse siitä, että kaikki vartalot ovat kauniita juuri sellaisena kuin ne ovat. Paikka kaikelle  -sivustolla lanseerattiiin oiva termi kotipositiivisuus, joka tarkoittaa että hyväksymme ilman arvostelua erilaiset kodit ja tavat elää niissä.

”Se tarkoittaa sotkusheimaamisen lopettamista. Ja myös sitä, että siistejä ei leimata neurootikoiksi.”

Minulle tuottaa iloa siisti koti, mutta se ei silti poista sitä faktaa, että välillä on sotkuista. Tietenkin haluan jakaa kuvia kodistamme niin, että on siistiä. Toivon, että kun meille tulee vieraita, paikat ovat kunnossa. Mutta en koskaan haluaisin käännyttää ystävää ovelta vain siksi, että ei ole siistiä.

Kun menen kylään, en todellakaan arvioi sisustusta tai siisteyttä. Sitä paitsi kodeissa, joissa suurinpiirteen harrastetaan viikkosiivouksia, eivät paikat edes pääse oikeasti likaisiksi.  Hiukka eteisessä tai pölypallo oven takana ei pilaa kenenkään tunnelmaa, ellei täydellisyyteen pyrkivä emäntä sitä ihan itse tee.

Kotipositiivisuus ei tarkoita sitä, että ihannoidaan sotkua. Se on enemmänkin sellaiseen ympäristöön pyrkimistä, jossa kodin asukkaat voivat hyvin. Kuten en vertaile omia vatsalihaksiani fitness-mimmien sixpackeihin, en myöskään kadehdi miljoonataloa merenrannalla. Molemmat toki näyttävät hyvältä, mutta ei minun tarvitse kaikkea saada, eikä ole realististakaan. Kaikki on niin suhteellista ja meidän talomme hinnalla taitaisi saada Helsingin keskustasta kaksion.

Toivoisin, että kyläilykulttuurimme ei hiipuisi. Pian alkaa vuoden pimeimmät ajat, hetket jolloin on mukavaa kokoontua samalle sohvalle tai saman pöydän ääreen iltateelle. Kunpa voisimme olla armollisempia itsellemme ja muille; elämä voi olla epätäydellisyydessään täydellistä.